Ah, se jokaista pelikertaa seuraava morkkis. Koko sen ajan, kun aktiivisesti pelaat, on mieli vielä yleensä ihan hyvä. Toisinaan jo pelatessakin iskee epätoivo hävityistä rahoista, mutta pääsääntöisesti morkkis tulee vasta pelaamisen jälkeen.
Ja mikä hirveintä - jos juuri tällä sortumiskerralla voitankin, en koe morkkista pelaamisesta ollenkaan, vaan voitonriemuisena olen ylpeä "saavutuksestani". Sitten iloisena kerron miehelleni, että sorruin pelaamaan, MUTTA onneksi voitin. Hänestä tuo ei ole saavutus ollenkaan. Niinpä.
Mutta se morkkis, joka sitten oikeasti iskee, on ihan järkyttävää. Tunteiden vuoristorata, voisi sanoa. Kun ensin pelaat ja pelaat, tallettaen lisää, kunnes tajuat, että nyt on pakko lopettaa. Sitten tulee se tarve peittää asia, ja yrität keksiä keinoja, miten et joutuisi kertomaan tästä sortumisesta. Sitten iskee epätoivo, kun ymmärrät, että kertoahan tästä täytyisi.
Sitä potee syyllisyyttä, mutta se tunne katoaa viimeistään siihen mennessä, kun haluaa uudelleen pelata. Mutta mistä tämä johtuu? Miksi en voi muistaa sitä tunnetta silloin, kun iskee halu pelata? Miksi en muista niitä tuntien itkuja ja pelkoa siitä, että mies minut jättää tämän ongelman takia?
Vaikka meillä onkin pitkä ja vakaa parisuhde takana ja ollaan onnellisia, pelkään kuollakseni mieheni menettämistä. Se on toki luonnollista. Mutta hirvittää, että tällaisella asialla otan tavallaan tietoisen riskin. Pelaamisen takia?! Idioottiko olen?
Pitäisi opetella siihen, että kun himo iskee, muistelisi näitä asioita. Miksei se ikinä onnistu? Se pelihimo tulee aivan äärettömän vahvasti, ja sen salaaminen tuntuu niin hyvältä siinä vaiheessa. Vasta jälkimorkkis saa minutkin tajuamaan, mitä taas tuli tehtyä.
Viimeksi kun pelasin, huusin ääneen miehelleni, että miksi hänellä ei voi olla tällaisia ongelmia. Olisi vaikka alkoholisti. Tietenkään en sitä toivoisi kenellekään, mutta iski aivan järkyttävä epäreiluuden tunne siitä, että aina minä olen se, joka mokaa. Tuntuu, että tämä asia on niin iso, että sen rinnalla mieheni on täydellinen ja minä vain epäonnistuja. Vaikka muuten myönnänkin olevani erinomainen avovaimo ;)
Nämä tunteet ovat ainakin omasta mielestäni hyväksi. Ehkä jonakin päivänä sen oppii muistamaan, että miltä se pelaaminen tuntuu jälkikäteen, ja tilanteen saa käännettyä voitoksi.
Mitä tunteita sulla on pelaamisen jälkeen?
- Peliriippuvainen
Kommentit
Lähetä kommentti