Ah, se jokaista pelikertaa seuraava morkkis. Koko sen ajan, kun aktiivisesti pelaat, on mieli vielä yleensä ihan hyvä. Toisinaan jo pelatessakin iskee epätoivo hävityistä rahoista, mutta pääsääntöisesti morkkis tulee vasta pelaamisen jälkeen. Ja mikä hirveintä - jos juuri tällä sortumiskerralla voitankin, en koe morkkista pelaamisesta ollenkaan, vaan voitonriemuisena olen ylpeä "saavutuksestani". Sitten iloisena kerron miehelleni, että sorruin pelaamaan, MUTTA onneksi voitin. Hänestä tuo ei ole saavutus ollenkaan. Niinpä. Mutta se morkkis, joka sitten oikeasti iskee, on ihan järkyttävää. Tunteiden vuoristorata, voisi sanoa. Kun ensin pelaat ja pelaat, tallettaen lisää, kunnes tajuat, että nyt on pakko lopettaa. Sitten tulee se tarve peittää asia, ja yrität keksiä keinoja, miten et joutuisi kertomaan tästä sortumisesta. Sitten iskee epätoivo, kun ymmärrät, että kertoahan tästä täytyisi. Sitä potee syyllisyyttä, mutta se tunne katoaa viimeistään siihen mennessä, kun haluaa uude
Peliriippuvaisen päiväkirja omaan terapiointiin ja ehkä muidenkin auttamiseen.